Trout Is All

Hienoa jälkeä.

Kauhalassa

Pitkän tauon jälkeen suuntasimme Garon ja Rainerin kanssa jääkiipeilemään Kauhalaan. Ei nyt suoranaisesti oltu varmoja, onko siellä sitä jäätä, mutta olosuhteet täällä etelässä ovat olleet sellaiset, että suurella todennäköisyydellä sitä sinne on muodostunut – ja näin olikin, perille kun päästiin niin perinteiset pari pitkää linjaa olivat ihan hyvässä jäässä. Varasuunnitelmana meillä oli mennä Nuuksioon, mutta onneksi myöhemmin paikalle eksyneet kaverit kertoivat, että siellä seinä oli huonommassa kunnossa kuin Kauhalassa.  Eipä siinä mitään muuta kuin kamat niskaan ja yläköysittelemään. Garo kuvaili pätkän ja editoi sen myöhemmin nippuun, tuloksena jotain seuraavanlaista:

Videossa jääkiipeilyn aloittelijoita. Tekniikkavirheitä ja muita erheitä saattaa esiintyä. Älä ota mallia.

Jäähylle Ja Sieltä Takaisin

Vajaa vuosi sitten kävin lääkärissä sen takia, että isovarpaassa tuntuu kipua kävellessä ja urheillessa. Sen verran olin leikkinyt lääkärien suosikkia, eli potilasta joka googlettelee omia vaivojaan, että saattais olla nivelrikosta kyse. No, ei se lekuri ensiksi uskonut, että se vois olla nivelrikkoa kolmekymppisellä miehellä, mutta ääni muuttui kun sain suostuteltua lääkärin ottamaan jalasta kuitenkin röntgenkuvan. Röntgenlääkärin lausunnon jälkeen, kuinka ollakkaan, jalasta löytyi jo pitkälle edennyt nivelrikko isovarpaasta.

Mitään parannusta myöhemmällä iällä mahdollisesti tehtävän leikkauksen lisäksi nivelrikkoon ei ole, mutta lääkäri kehoitti voimakkaasti välttämään lajeja jotka rasittavat niveltä. Kuulemma kiipeileminen ei ollut ollenkaan hyvä asia, samoin juokseminen heilahti samantien pannaan. Voin kertoa, että sillon harmitti kyllä aika eeppisesti. Vamma pahenee jos sitä rasittaa, joten tänhän pitäis olla ihan no-brainer, unohdetaan se kiipeily ja muut jalkaa rasittavat aktiviteetit. Mutta oliskin niin helppoa, varsinkin kun on ollut edellisen vuoden aivan liekeissä kiipeilemässä parhaimmillaan joka päivä viikosta.

Itsepäinen kun olen, niin toki luovutusvoiton antaminen fyysisen vaivan edessä ei nyt sitten käynyt päihinsä. Tosin tämän tajuaminen, jalan rasittamisen ja omien fiilisten kautta otti hetken, sen  yhdeksän kuukautta. Vihdoin selvittelin, saisiko jalalle jotain tukea hommattua ja löysinkin sopivan tuen, joka tulee jalkapöydän alle ja tukee samalla isovarvasta ja suojelee niveltä suurimmilta voimilta. Leukotapea päälle ja toiseen jalkaan vähän isompi kenkä niin homma toimii. Kävin tuen kanssa kiipeilemässä ensimmäisen kerran viikonloppuna ja fiilis oli täysin erilainen kuin ilman tukea aikaisemmin kuluneella viikolla, jolloin palkintona oli muheva varvaskipu seuraavana päivänä. Hei, mahtavaa, näyttäis siltä että tekniikkaa hiomalla, treenillä ja päättäväisyydellä sitä vois kiipeillä vielä ihan kunnollakin.

Itse kiipeily oli kyllä aiempaan verrattuna yhtä tuskaa, omat kyvyt ja greidit oli sulanut sitä myötä kun massaa oli tullut yhdeksän kuukauden aikana lisää. Mentiin meinaan kevyesti 73 kilosta aika miehekkääseen 88 kilon elopainoon niin että heilahti. Onhan se nyt selvää, että jos aktiivisesti on vetänyt seinällä 4-5 kertaa viikossa ja lopettaa homman yhtäkkiä ja syö kuitenkin samalla tavalla kuin ennen, niin kyllähän siinä niitä kiloja tulee niskaan. Ei vissiin tarvinnut miettiä sitä 7a:n köysittelyä tai kutosen liidausta vähään aikaan.

Valittaminen ei auta, joten otin ohjelmaan mukaan kuntonyrkkeilyn pari kertaa viikossa ja näkee nyt miten jalka ja fiilis päästää kiipeilemään. Pari-kolme kertaa viikossa jos pääsisi seinälle heilumaan näin talvella niin olis melko optimaalinen setti kasassa.

Ohessa kuva. Noi muut varpaat näyttää ihan terveiltä, toi isovarvas taas…

A Desert Life

Katsomisen arvoinen pätkä Austin Siadakilta.

Vaihtoehtouusivuosi

Kuten otsikosta voi päätellä, vietin uudenvuoden hieman perinteitä rikkoen. Sen verran pitkä aika oli edellisestä telttahaikista, että teki mieli vaan pakata kamppeet ja lähteä perjantaina duunin jälkeen kohti Nuuksiota. Oikeastaan lopulta tämä oli täydellinen vaihtoehto uusivuosi/pakkojuhlasyndrooman välttämiseen, sillä Nuuksiossa oli vuodenvaihteena todella rauhallista ja sai patikoida just niin rauhassa ja hitaasti kun halus. Varsinkin kun syrjäisimmillä reiteillä myrskytuhot oli vielä hyvinkin korjaamatta joten matkanteko meni toisinaan melkoiseksi estejumpaksi.

Perjantai-yön vietin Holma-Saarijärven laavulla, hyvä syy kokeilla miten Marmotin pari vuotta vanha untsikkasäkki toimi. Marmotin päällä oli Haglöfsin kevyt kuitukesäsäkki kylmyyden karkoittamiseksi. No, ei tullut sinä yönä kylmä, pakkasta oli aika maltilliset -5C. Laavun taakse lammen keskelle olevaan saareen tosin tuli iltamyöhäisellä pari kaveria viettämään yötä teltassa, juteltiin tovi niitä näitä ja painuin pehkuihin. Ei sentään ihan täysin erakoitumassa tarvinnut olla.

Lauantaina kävelin rauhalliseen tahtiin Nuuksion pohjoiskärjessä olevalle laavulle, siellä päivän mittaan tuli törmättyä muihinkin vaihtoehtojuhlijoihin. Itse H-hetkestä ainoat huomiot metsän keskellä oli jostain kaukaa kuuluneet raketinpamahdukset. Tosin seuraavana yönä olikin sitten vähän viileämpi, huomasi kyllä että toi oma säkki oli asteikkonsa rajalla. Jos suositukset on T Comfort -10C ja T Lim -29C niin kumman vilakka tossa säkissä kuitenkin tuli. Varsinkin jos ens viikonloppuna meinaa lähteä Liesjärvelle tuon kanssa niin pistää vähän mietityttämään öitä jos on yhtään kovemmat pakkaset.

Norja ’11, Osa 1

Ensimmäinen päivä, Helsinki-Turku-Oulu-Muonio.

Lähdettiin Jukan kanssa jotakuinkin tasan keskiyöllä ajelemaan Helsingistä Turun kautta kohti pohjoista, Lofootit kirkkaana mielessä. Auto shellille, tankki täyteen ja kassalta mukaan vielä nuorison suosimaa energiajuomaa hetken heikotuksen varalle. Varsinaista ekan päivän ajokohdetta ei oltu mietitty sen tarkemmin, tai no, olihan sitä mietitty mutta ei lyöty lukkoon – pääasia oli että ajellaan niin pitkälle kuin jaksetaan ja kieritään sitten autosta telttaan tai nauttimaan raikkaasta pohjoisen ilmasta.

Turussa tehtiin ensimmäinen pysähdys lähinnä sen takia, että saatiin Ruisrockissa heilunut Topi matkan varrelta kyytiin. Toinen vaihtoehto olis ollut odotella iltapäivään Turku-Helsinki -junaa ja menettää käytännössä yks ajopäivä, joten Turun mutka tässä ajomatkan konkurssissa tuntui melko triviaalilta. Oli muuten muutama muukin hakemassa porukkaa pois sieltä Ruissalosta, onneksi oli lämmin kesäyö ja varsinaista kiirettä ei ollut. Kyllä  se oikea kyytiläinenkin löytyi vähän ajan odottelun jälkeen.

Ajelin koko alkumatkan aina Helsingistä Turkuun ja sieltä muistaakseni Jyväskylään asti, sitten alkoi koko yön valvomismaratoni soimaan sen verran päässä että vaihdettiin suosiolla kuskia.  Eipä sillä, että nukkumisesta autossa olisi jotain tullut, paitsi Topilla ilmeisen ansiokkaasti.

Sen verran huilattiin, että hyväksikäytettiin Jyväskylässä ABC:ta ja Oulussa käytiin nauttimassa paikallisessa känkkylässä kunnon matkapizzat. Ei ollut valittamista, ulkona oli vaan pirun kuuma myös Oulussa, kiitos ilmastoinnin siitä ei joutunut kärsimään autossa sisällä.

Oulun jälkeen ajelu oli vähän mielenkiintoisempaa, tehtiin nopea pysähdys Torniossa ja jatkettiin matkaa, oli mukavaa huomata,  että maasto alkoi pikkuhiljaa muuttua karummaksi ja muotoa löytymään muualtakin kuin muhkuraisesta matkatyynystä. Taidettiin illan aikana nähdä ennen Muoniota ensimmäiset porotkin. Aina yhtä eksoottista etelän ihmiselle.

Saavuttiin joskus iltaysin aikana Muonioon, tai tarkemmin vissiin Muonionniskan leirintäalueelle, sen suuremmin ei hifistelty majoituksen kanssa vaan pistettiin fjellun putkiteltta pystyyn lähinnä saksalaisten retkeilyautojen valloittaman alueen laitaan. Hyttysiä oli kyllä niin maan perkeleesti, offia suihkuteltiin tovi ja laitettiin Thermacell savuamaan nurkkaan. Thermacell (siis, tälläinen savuava hyttyskarkotin joka käyttää jotain solumyrkkyä karkoittamiseen) toimii kyllä yllättävän hyvin, ei suuremmin sen laitteen esillekaivamisen jälkeen näkynyt lentäviä pirulaisia tai kuulunut ininää.

Istuttiin iltaa vielä pitkälle yöhön grillikatoksella ja kokkailtiin samalla pastat ja grillattiin makkarat sekä suunniteltiin vähän tulevien päivien reittiä. Kateltiin samalla sinne naapurimaan puolelle rajajoen yli, hiljasta oli Svenssonien puolella yhtään minkään kanssa. Taisivat kuulla Golfin vakiomoottorin rouhinnan ja loikkivat piiloon.

Jalkaisin Repovedellä

Tuli heitettyä Topin ja Jukan kanssa viikonlopun metsäreissu Repovedelle. Viimeksi olin paikalla toukokuussa Topin kanssa kajakoiden, tällä kertaa rehdisti patikointia viikonlopun yli. Kelit oli melko maltilliset, mutta kyllä sitä vettä sateli välillä sen verran, että niitä kamoja kuivateltiin ekana leiri-iltana nuotion äärellä.

Toinen yö vietettiin Olhavan laavulla, eipä ollut tähän vuodenaikaan enää kiipeilijöitä paikalla – tosin tilanne kyllä muuttui kuin itänaapurin partio pälähti laavulle siinä iltakymmenen pintaan ja totesivat, että tulivat kiipeilemään pariksi päivää. No, ilmeisesti toisella kaverilla oli jotain kokemustakin, oli kuulemma kiipeillyt siperiassa ja venäjän kauko-idässä enemmänkin. Sen sijaan ryhmän kahdella naispuolisella jäsenellä ei ollut mitään kokemusta kiipeilystä. No Olhavalle sitten vaan yläköysittelemään, alkeiskoulutusta venäläisittäin. Kävi naapureilla vissiin vielä suht hyvä tuuri säidenkin suhteen, seuraavat päivät olivatkin aika kuivia ja aurinkoisia.

Kovin vieraanvaraisia olivat myös nuo itänaapurit, Olegin taskusta löytynyt Vana Tallinn tyhjeni aika nopeaan kun sitä siinä ringissä maisteltiin. Tuli lieviä kieliongelmia välillä kun kukaan meistä ei puhunut venäjää ja puolet venäläisryhmästä ei puhunut mitään muuta kuin venäjää. No, solidaarisuudella ja käsimerkeillä pärjättiin sillon kun ei löytynyt yhteisiä sanoja.

Sunnuntaina oli tietysti reissun parhaat kelit, väännettiin itsemme jalkaisin takas lähtöpisteeseen ja sieltä kommelluksitta takaisin Helsinkiin. Oleg ja Katya kutsui käymään Pietarissa ja vaihdettiin nopeasti yhteystietoja vielä ennen katoamista takas sivistykseen. Ei hassumpi viikonloppureissu.

Pihlajavesi ’11, Osa 4

Neljäs päivä (Vehkasaari – Haudanpohja – Porkkalanselkä – Lehtoniemi – Koukkuniemi – Puolivälinsaari)

Neljännen päivän sarastaessa edellisten päivien maltilliset tai olemattomat tuuliolosuhteet olivat vain kaukaisia muistikuvia. Aamusta alkaen oli huomattavissa yltynyttä tuulta, joka vaikutti vielä tuulen suunnan mukaan olevan juuri päinvastainen reittiimme nähden. Koska olimme yöpyneet aivan Kongonsaarten lähettyville, oli suunnitelmissa mennä etapin keskellä tutkimaan Kongonsaaren Salpa-asemaa, jossa sijaitsivat kallioon louhitut juoksuhaudat, konekivääriasemat, tykkiasema ja tulenjohtokeskus. Tämän seikkailun jälkeen ajatuksena oli päätyä johonkin sen hetkisten jäljellä olevien melontavoimien määrittämään yöpymispaikkaan.

Muutaman tunnin huomattavan vastatuuleen melomisen jälkeen pääsimme viimein Kongonsaaren laituriin, tosin rantakallioiden jyrkkyyden vuoksi kajakkeja ei voinut vetää rantaan lähellä laituria tai itse laiturille sen korkeuden takia, joten jouduimme melomaan kajakit hieman kauemmas ensimmäiseen mahdolliseen rantautumispaikkaan (jotka nekin olivat kalliota). Pienen kalliotrapetsitaiteilun jälkeen pääsimme tutkimaan itse linnoitusta. Ilmeisesti linnoitus ei kuitenkaan ikinä ollut tullut valmiiksi, joten nähtävänä oli lähinnä kallioon louhitut tuliasemat ja juoksuhaudat. Korkealta tuliasemakallion päältä oli kyllä hienot näkymät Pihjalaveden ylitse. Tulipa sen verran näännyttyä itsekin tuossa aamupäivän aallokkomelonnassa, että pieni torkahtaminenkin tuli suoritettua tuolla kuumalla kalliolla makaillessa. Näkemisen arvoinen paikka!

Pienen sotahistoriallisen retken jälkeen kokkasimme rannassa pienet lounasmuonat, ystävämme Partioaitan retkimuonituksen avustuksilla. Muistelen tämän olleen kanacurryä, ja jotain safkasta kertonee se, että sen muistaa edelleen (pelkkää positiivista). Hetken levänneenä ja vatsat täynnä suuntasimme etsimään illan leiripaikkaa. Karttaan oli merkitty yksi leirisatama
ja muita potentiaalisia saaria, joista käytimme itsekeksimämme rantaluokituksen mukaisesti nimityksiä “Mielisaairaalan kaatopaikka”, “Hyttysansa”, “Louhos” ja “Laguuni” – näistä Laguunin viedessä lopulta voiton. Ottaen huomioon allekirjoittaneen halun etsiä se täydellinen lepopaikka, saattoi oikean saaren etsimiseen mennä joskus tovikin.

Laguunin löydyttyä ilta vietettiinkin upean ilta-auringon paahteessa tyynen veden äärellä. Vaikka illat tuntuivat toistavan hienoudellaan toisiaan, olivat ympäristöt ja paikat aina kuitenkin erilaisia. Tämä myös Laguunin kohdalla, jonka kivisellä paadella teimme hienon illan kunniaksi reissumme ainokaiset letut niistä aiemmin mainituista valmislettujauhoilla. Kun täytteenä vielä oli sipuli-feta-aurinkokuivattua tomaattia oli ilta ruokineen, erinomaisen seuran ja lämpimän kesätuulen kanssa lähes täydellinen.

Pihlajavesi ’11, Osa 3

Kolmas päivä (Iso-Kankainen – Turponpää – Kotaselkä – Saunasaari – Kongonsaari – Vehkasaari)

Kolmas melontapäivä avautui mitä upeimmissa merkeissä. Yön sadepilvet ja unissa jylissyt ukkonen olivat tipotiessään ja hiekkarannalta avautui upea, sinitaivainen Simunanselkä. Kirkkaan sinitavaan lisäksi meitä tervehti täysin tyyni vedenpinta ja tuuleton sää, mitä parhain melontakeli siis tiedossa.

Päätimme aamupalan jälkeen Toivon kanssa mennä etsimään kadonneen uistimeni ja pienen ähellyksen jälkeen tuo oranssi hauensurma löytyikin. Hyvää kannattaa etsiä! Kun pakolliset aamu-uinnit ja aamupalat olivat takana, pakkasimme leirin takaisin kajakkiemme etu- ja takaluukkuihin ja jatkoimme matkaa kohti Kongonsaarta jonka olimme edellisenä päivänä ajatelleet sopivaksi päätepisteeksi tälle päivälle.

Heti ensimmäisillä melanvedoilla oli selvää, että päivästä tulisi tuulettoman lisäksi myös lämmin. Oli aika siis allekirjoittaneenkin kaivaa esiin yleensä kammoamani aurinkorasva ja pitää huolta siitä, että loppureissu ei mene keitetyn ravun väreissä.

Vetouistelimme kajakin perästä Toivon kanssa lähes koko melontamatkan aamupäivällä, ja
toivolle tarttuikin pari komeaa ahventa kyseisellä meiningillä. Puolen päivän jälkeen pysähdyimme viettämään taas kalaisaa lounasta ja arvatenkin, tänään vuorossa olikin ahvenien vuoro pannulla ja jotain kevyttä leipälounasta siihen kylkeen. Lounaspaikka oli ikimuistoinen pieni kapea luoto ulkona Lampokannanniemen päässä, josta pääsi sopivasti vielä uimaankin ja kajakit kivasti riviin parkkiin luodon keskelle “laguuniin”. Tulipa samaan hengenvetoon puolattua allekirjoittaneen virveliinkin uudet siimat.

Olikin upea virkistäytyä viilentävässä vedessä kun ympärillä oli melkeinpä täysi äänettömyys, satunnaisen moottoriveneen rikkoessa illuusion siitä, että toisinaan mahdoimme melkein olla yksin seurueemme kanssa liikkeellä koko järvialueella.

Show and paddling must go on, kuten sanonta kuuluu, joten mieliinpainuvan lounaspaikan jälkeen otimme suunnan kohti Kongonsaaria. Matkalla Kongonsaareen olikin sangen mukavannäköistä korkeaa, jylhää kalliorantaa sekä isoja kiviä keskellä väylää joiden välistä oli mukava puikkelehtia kajakilla – mukavaa vaihtelua isoille, pitkille selille!

Perillä Kongonsaaressa kävikin ilmi, että paikan tarjoamat retkisatamat olivat lähinnä väliltä, Toivon sanoin: “hyttysansa tai räme” joten jouduimme tutkailemaan karttaa uudemman kerran ja etsimään vaihtoehtoja retkueemme maihinnousulle. Auringon jo hiljalleen painuessa alemmas ja alemmas kiersimme pieniä saaria ja niemenkärkiä, moneen jopa rantautuen ja samalla todeten, että parempiakin on varmasti olemassa.

Mielipide-erojen ratkaisemisen ja melkoisen etsinnän jälkeen löysimme Toivon ehdotuksesta mukavan pienen saaren, jossa yllätys yllätys, joku muukin oli viettänyt öitään. Paikalta löytyi meinaan valmis kivikaari nuotiolle ja teltoillekin varsin passelit paikat. Vastakkaisella rannalla jossain kaukaisuudessa paisteli pimeän saavuttua Mitinhiekan retkisataman valot – paikka, joka oli listallamme aivan viimeisenä vaihtoehtona.

Illan hämärtyessä, kaljan räsähtäessä auki ja nuotion valaissessa kasvoja ei voinut olla kuin tyytyväisempi paikkaan, johon lopulta päädyttiin yöksi. Ranta oli suoraan sanottuna pelkkää kivipaskaa, mutta kovasti aika kultaa muistoja ja voinee lienee näin myöhemmin ajatella, että kaikella, myös hyvän leiripaikan löytämisellä ja siihen käytetyllä ajalla, on tarkoituksensa. Ja myös sillä iltahämärässä auki räsähtäneellä oluella.

Pihlajavesi ’11, Osa 2

Toinen päivä (Kalmo – Moinselkä – Montostenniemi – Haudanselkä – Jäniskanta – Iso-Kankainen)

Ensimmäisen päivän kauhut ja naurut mielessä pakkasimme leirimme tuhdin aamiaisen jälkeen
ja matkasimme kohti länttä suhteellisen pitkää, mutta kapeaa Moinselkää pitkin. Koska edellisenä päivänä alkusählikien takia kalastelu oli jäänyt tekemättä, oli tänään aika korjata asia. Melontakilometrit menivätkin Toivon kanssa rantakaislikkoa naaratessa mitä erilaisimmilla uistimilla, ja tulipa saaliiksi parin irtipäästetyn kalikkahauen lisäksi kunnon Moinselän kauhu, jonka kohtalo vei muovipussin kautta myöhemmin päivällä paistinpannun seuralaiseksi.

Kuten edellisenäkin päivänä, aurinkoa oli riittämiin ja tuuliolosuhteet mukavan maltilliset. Kilometrit taittuivat toisensa jälkeen ja tulipa matkan varrella ohitettua myös Ritosaaren lossi. Iltapäivällä pian hauennoston jälkeen pistimme kajakit parkkiin Montostenniemen kärkeen ja vietimme mukavan hetken kivikkoisella rannalla lounastauon merkeissä. Hauesta valmistui mukava määrä haukipihvejä ja kyytiläisiksi keitettiin uusia perunoita kera voin ja sipulin. Täytyy sanoa, että sillä hetkellä maistui kyllä todella hyvältä tuo omin käsin järvestä nostettu hauki ja ensimmäinen täysinäinen melontapäivä Pihjalavedellä. Piti taukopaikan muistomerkiksi myös kasata muutama kivistupa Montostenniemen kärkeen.

Pienen tauottelun ja lounaan jälkeen katsoimme hieman karttaa ja pohdimme, mihin rahkeet riittäisivät tänään. Kun takana oli jo huomattava määrä kilometrejä ja kello oli vielä maltillisesti, päätimme ottaa päivän päätösetapiksi Iso-Kankaisen saaressa sijaitsevan retkisataman. Yleensä retkisatamissa saattaa olla muitakin, mutta muut vaihtoehdot huomioon ottaen valinta
vaikutti parhaimmalta vaihtoehdolta.

Mukavan iltapäivän melonnan päätteeksi näytti siltä, että illalla saattaisi hieman sadella ja pilvetkin olivat alkaneet tummumaan yläpuolella. Kun pääsimme suhteellisen hyvissä ajoin Iso-Kankaiseen, oli niskaan alkanut tipahdella hieman maltillisia pisaroita. Iso-Kankaisella näytti kartan mukaan olevan kaksi retkisatamaa joissa toisessa olikin muutama venekunta porukkaa. Oli kuitenkin mukava huomata suomalaiseen omaan rauhaa kaipaavaan tapaan, että Iso-Kankaisen toinen retkisatama oli tyhjä muista retkeilijöistä ja tarjosi mukavan hiekkarannan johon oli helppo lasketella kajakilla.

Pistimme pikapikaa majoitukset kuntoon ja melkeinpä välittömästi tämän jälkeen yllättikin mukava kesäsade koko porukan. Onneksi sentään tällä kertaa viralliselle nuotiopaikalle sytytetty tuli pistettiin alulle jo ennen sadetta, joten ilta menikin kokatessa, uidessa ja sadeviittojen alla nuotion ääressä istuessa pisaroiden ropistessa niskaan. Tulipa sitä nähtyä myöhemmin illalla vielä ilta-aurinkokin pilvien lomasta ja sateen väistyttyä. Tästä innostuneena allekirjoittanut kävi koittamassa vielä kalaonneaan virvelöimällä yhdistetyn hauki-ruohikkouistimensa paikallisen hiekkarannan pohjaan.

Sateesta, hukkuneesta uistimesta ja pitkästä päivästä huolimatta taisimme kaikki kuitenkin mahat täynnä ja tyytyväisenä nukahtaa kaikki omiin telttoihimme.